maanantai 3. heinäkuuta 2017

Vaarallinen matka

Tänä aamuna oli Sanna
ihan kauhean kiukuissaan
ja riiteli kissallensa
(niin sattuu toisinaan).

Se nääs oli ikivanha
ja laiskin näillä main,
se oli sellainen kissa
joka rakastaa ruokaa vain.

Se löysi lepopaikan
ruohosta rehevästä,
vaan Sanna tokaisi: -Hyi,
minä en pidä vihreästä!

Se mikä on tylsää, aina
ihan samannäköistä on,
niin tänään kuin huomennakin,
ja se tylsyys on loputon!

Jos uhkaisi vaara suurin,
minä nauraisin sille näin,
se tylsyyden loppumaan saisi,
kaikki menisi nurinpäin.

Mitään ei halua nähdä hän ja kissa vieläkin vähemmän
ja silmälasinsa asettaa hän päälle ruohikon vihreän -
vaan siitä ne äkkiä katoavat, niistä ei näy jälkeäkään,
ja tilalla ovat uudet, ihan oudot näöltään.
Kissa nukkui, lihava, raukea,
poski tassun päällä;
niitty oli tyhjä ja aukea,
tuuli vain kuiski täällä...

Ja silloin hän uusilla laseillaan näki näyn kaamean niin:
tuli vanha kissa suunnattomaksi, se kasvoi taivaisiin,
se sähisten hiipi tiehensä, omat seikkailut kutsuivat,
oli hampaat sillä kuin tiikerin ja silmät kuin majakat!
-Kissa, suo anteeksi minulle!
Sanna parkaisi.
-En ole vihainen sinulle,
kunhan et karkaisi!

Hän metsään juoksi, vaan kaikki nyt oli siellä jotain muuta,
ei sammalmättäitä näkynyt, ei yhtään kuusipuuta.
Hän katsoi sinne ja katsoi tänne ja sinne tänne juoksi
ja huomasi metsän muuttuneen veteläksi mangrovesuoksi.
Ja Sannan kuva täytti nyt
suon mustan pinnan näin,
niin hurjalta se näytti nyt
kuin kissan äskettäin.

Nyt kuului kun jotain lähestyi ja litisi liejun pinta,
ja Sanna huusi: -Käärmeitä! Voi! Se on minusta hirmuisinta!
Ei täällä voi kukaan viipyä edes puolen minuutin vertaa,
jopa ulkonäköni kamalan minä unohdan tällä kertaa.
Ja vaikka häntä haukata
ei rantakäärmeet tohdi,
hän alkaa pakoon laukata,
ei siinä pitkään pohdi.

Alla pilvien verenkarvaisten lensi ääneti lintuja itään,
meren rannalla oli niin hiljaista, ei kuulunut yhtään mitään,
ja hiekassa jäljet hirmuiset hän näki paikassa, missä
oli brontosaurus kai kulkenut, vai - kissako väijyksissä?
On aika kotiin palata,
hän tuumi mielessään,
vaan - turha sitä salata -
mieluummin sentään jään.

Nyt merta ei missään nähnyt hän, sitä ollut ei ollenkaan,
vesi kaikki pois oli virrannut, ties minne rakoon maan.
Vain pohjaton kuilu avautui ihan jyrkän seinämän alta,
se näytti hurjalta - mutta myös niin kamalan kiinnostavalta.
-Kuka olisi uskonut laisinkaan,
innoissaan Sanna huusi,
mitä näin aikaan saisinkaan,
on maailma kuin uusi!

Ja vielä muutakin kokea sai Sanna päivemmällä,
ihan kummannäköisen seurueen hän tapasi tiellä tällä.
Ne mukaviakin olla voivat, Sanna tuumi, joskaan
näköä niiden oikeaa en tietää saa kai koskaan.
Niistä vain yksi ainoa
"Hei, Sanna!" sanoi tälle,
vaan kolme muuta, kainoa,
vetäytyi syrjemmälle.

-Naamiaisiinko matka, vai, kun on tuo asu yllä?
kyseli Sanna. -Ei, me vain olemme kävelyllä.
Marjoja piti poimia, tavata vanha tuttu,
vaan aikaa sitten me eksyimme ja se on kurja juttu.
Otus pieni vinkui: -Väsittää.
-Pannikakkia, vinkui toinen.
Ei kukaan voinut käsittää
mitä tarkoitti puhe moinen.

Hemuli, Tiuhti, Viuhti ja myös koira pikkuinen hemulin
nyt jäivät Sannan luokse kuin saivat juttukumppanin.
Sanoi hemuli: -Täällähän kaikki nyt on aivan väärin mennyt,
ovat maisemat muuksi muuttuneet, minä tunne niitä en nyt.
Väärinpäin, katsos mokomaa,
lentävät linnut noin,
hassusti peittyy koko maa
keltaisin mustikoin.

Viuhti vinkui: -Viirin se kaikki on, kimalan viirin onkin!
Se virmaan aikaansaannista on pahan hengen jonkin.
Vaan Sanna mutisi: -Anteeksi, olen vastuussa asiasta...
minä... ruohikolle vain istahdin, ja... se sattui äsken vasta...
Mutta äkkiä - kamala pamaus!
Jyly, jyrinä kajahtaa,
ja kaikki valtaa lamaus,
kun järkkyy sininen maa!

Joku tuolla nyt juosten lähestyy, kiiruhtaa täyttä laukkaa
ja kiljuu: -Häntäni palaa, voi, auttakaa Nipsu-raukkaa!
Ja hattivatitkin satamäärin jo pakoon tiensä suori.
Hemuli huusi: -Väärin! Tuo on väärä tulivuori!
-Voi polttivaista valkiaa!
hädissään ähkyi Tiuhti.
-Maailma halki halkiaa,
voi hirmi! vinkui Viuhti.

Kun Nipsu saatiin rauhoittumaan - näet hän huusi kovimmin -
koko joukko lähti kiireesti kohti lounaista tietenkin,
sillä siellä asuivat ystävät, koko muumipeikkojen perhe.
(Vai asuivatko he kaakossa ja sattuikohan nyt erhe?)
Vain hetken vuori jyrisi
ja hetken tulta syöksi,
sitten se hiljaa hyrisi
ja vaipui uneen yöksi.

-Minä palellun, Nipsu valitti, ja väsyin jo meteliin tähän!
Ja Tiuhti ja Viuhti taas puhuivat sitä omaa kieltänsä vähän:
-Voi pileltaa, mennään kitiin nyt, siellä idottaa toti lämmin!
Muut kaikki miettivät miksi he eivät voi puhua selkeämmin.
Sää kylmeneekin samassa...
Ken löytää kotiin enää!?
On olo ihan maassa
Kun nuha kiusaa nenää.

Lumituisku alkoi, se yltyi vain kun koitti hämärän hetki,
ja hemuli huusi: - Se väärin on, tämähän on kesäretki!
Tuolla varjo hirmuinen häivähti ja hävisi kuin maan rakoon,
ja hemulin koira hädissään hiipi Sannan syliin pakoon.
Taivaskin pian pimeni
ja vinkui viima jäinen.
Se koira sanoi: - Nimeni
on Surky Yniäinen.

Oli keittoa jäänyt keittämään mäen suojaan ystävää kaksi;
sipulista ja ruusukaalista se tuli vain paremmaksi.
-  Ihin ihanaa! Tiuhti kiljahti; sanoi hemuli siihen: - Ai,
nyt alan vähäsen ymmärtää että keittoa tahdotte kai.
Ei Nipsun häntää palella,
se tuleen syttyy jälleen,
saa Sanna vettä valella
hännälle ystävälleen.

Ihan liikaa keittoa syötyään he kävivät nokosille;
ei kohteliasta ollut se kai, vaan minkäpä mahtoi sille.
Tulen ääressä Nuuskamuikkunen ja Tomppa korttia lyövät.
Sudet myrskyssä kuorona ulvovat - mitä jos ne jonkun syövät?!
Kun Nipsu yöllä ripulin
sai siinä nuotiolla,
hän sanoi: - Syy on sipulin,
se taisi raakaa olla!

Kun aurinko koitti taas aamulla, oli kaikki valmiita matkaan.
Toki Nipsua hiukan tökkiä sai - miten muutamat nukkuvatkaan!
He eteläkaakkoon kulkivat (Nuuskamuikkunen neuvoi näin),
vaan paikka kumma ja uhkaava oli kohta edessäpäin.
Ja silloin Surku vinkaisi
äänellä karmealla
ja heti pakoon pinkaisi
kuin tuli hännän alla.

Se pelkäsi rosvojen väijyvän sivuteillä synkillä näillä
- ja jossakin Jokin jo läähättää heidän kaikkien kantapäillä -
ja silloin kulku vauhtia saa, nyt ei juoksua mikään estä.
Vain Nipsu huusi: - Odottakaa, minun vatsani ei tätä kestä!
Nyt loppu häämöttääkö jo?
Vieläkö tuo koski mukaan?
Viimeinen säe tääkö jo:
ei uida osaa kukaan!

Taas Jokin hiipii, lähestyy... saavuttaa heidät juuri!
Kun itse kovin pieni on, kauhistaa kaikki suuri...
Ja samassa, kun Jokin hyppyyn kyyristyy - niin kas,
avuksi saapuu ilmapallo punaraidakas!
- Äkkiä tänne! Toimikaa!
kapteeni huusi heille.
- Toisenne mukaan poimikaa,
nyt noustaan ilmateille.

Oli Surku joukosta viimeinen joka häntänsä mukaan veti.
Tosi hirmun kynsistä päästiin näin, sen kaikki näkivät heti.
Ja Tuu-tikki - hänhän se olikin - otti suunnan päin meren rantaa
käsin vakain ja varmoin hän ohjasi ja antoi tuulen kantaa.
Jo meri näkyi edessä,
ja sille hurrattiin.
Vaan kohta ollaan vedessä -
hemuli painaa niin.

- On pakko kuormaa keventää, Tuu-tikki sanoi tiukkaan,
taskuista kivet viskatkaa pois kaikki, viime hiukkaan.
- Voi, minun jalokiven! kiljahti Nipsu tähän.
- Ne verrattuna hemuliin painavat perin vähän!
Jos Nipsu kuinka huutikin
kivien perään, niin
toteutui käsky Tuu-tikin:
ne alas heitettiin.

Nyt pallon kuorma keveni, se leijui vuorten lomaan,
ja pian purjehti se laaksoon aurinkoiseen, somaan.
Surkukin yltyi haukkumaan ja heilutti myssyänsä,
vaan pian se nolona vaikeni ja oli häpeissänsä.
- Maitia, Viuhti voivotti,
kauhian suuri kanni!
Ja siihen Tiuhti toivotti:
- Kahvia saakiin Sanni!

- Hei, ilmapallo on tuolla, hei! käy huutamaan laakson väki,
ja muumipappakin katoltaan sen kiikarillaan jo näki.
Ja kuistilta vilkuttaa muumimamma yhtyen iloon tuohon.
Jopa entistäänkin heleämpää on vihreys piharuohon.
Käy lasku mutkattomasti:
on kukkapenkki alla.
Ja Sannan kissa somasti
taas nukkuu seinustalla.

Sievästi Sanna tervehti ja niiasi syvään kovin;
oli tunnelma ylen juhlallinen, kuin keskellä kuninkaan hovin.
Vaan silloin huudahti pikku Myy: - Ihan pöhkö on ystävänne,
kuin jostakin tyhmästä kirjasta se olisi tuotu tänne!
Jo kuului Viuhdin vikinä:
- Mii höpsi kiusaa meitä.
Hei, kaikki! Luulin, ikinä
en inää näe teitä!

Tietysti sitten juhlittiin, se tapana heillä on aina
(ulkona juhlat arkena, salissa sunnuntaina).
Kun ilta yöksi tummeni niin Sanna sanoi: - Nyt
on meidän kotiin mentävä - kissa on väsynyt!
Oliko missään järkeä?
Ei tienneet sitä hekään;
vaan ei se tieto tärkeä
kai liene kenellekään.


San. Tove Jansson
Suom. Panu Pekkanen
Ei sävelletty

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti